Kun kaikki ei mene niin kuin pitäisi…

On keskiviikkoilta. Päivän työt ovat loppusuoralla, juuri on hölkkäilty tunnin verran juoksukoululaisten kanssa peruskuntotreeniä ja lihaskunto-osuus on enää jäljellä. Puolen tunnin päästä pääsen kotiin. Olo on hyvä, treenit ovat sujuneet ja kaikki on muutenkin hyvin. Seuraava ymmärrettävä ajatus on: ”Kouristus. Kuka minä olen? Missä minä olen? Sängyssä? Ei. Ulkona? Ei. Vai kyllä?...” Ja sitten tietoisuus alkaa palailla, muistan kuka olen, tajuan makaavani urheilukeskuksen juoksuradalla ja ympärilläni on huolestuneita asiakkaita kyselemässä, mitä tapahtui. Kouristelu on mennyt ohi, mutta olo on kaikin puolin heikko, väsynyt. Ajatukset ovat sekavia, mutta olen sen verran järjissäni, että tunnistan epätodelliset ja todelliset ajatukset toisistaan ja onnistun erottelemaan ne siten, että pystyn puhumaan suhteellisen järkevästi. Tai ainakin elän siinä kuvitelmassa, muunlaista palautetta en ole ympärillä olevilta saanut. Saatan olla aika hidas, koska jokaista sanaa täytyy miettiä ja jokaista mieleen tulevaa asiaa analysoida hetki ennen kuin osaan päättää, onko se julkaisukelpoista.

Siinä asiakkaan soittamaa ambulanssia maassa maaten odottaessani olo alkaa normalisoitua. Soitan miehelleni, joka on heti huolissaan tulevan viikonlopun metsästysreissusta, mikä on vaarassa peruuntua, jos joudun sairaalaan pitkäksi aikaa. Minä olen huolissani seuraavan päivän asiakkaista, miten he pärjäävät ilman minua koko päivän. Heidän kuntonsa romahtaa ja kaikki on minun syytäni. Pyydän paikalla olevia hakemaan tietokoneeni autosta, että voin edes sairaalassa tehdä töitä ja järjestellä asioita. Muuten menee aika hukkaan. Ambulanssi saapuu muutaman minuutin kuluttua ja nousen seisomaan, lähden varovasti kävelemään sitä kohti. Samalla huomaan, että vasen jalka ei kunnolla toimi, puutuu, voimat vähenevät. Ensihoitaja kysyy, pystynkö kävelemään viimeiset 10 metriä ambulanssille ja minä vakuutan pystyväni, vaikka en ole siitä yhtään varma. Kertaan mielessäni laskuvarjohyppykurssilla 10 vuotta sitten opeteltuja putoamistekniikoita siltä varalta, että jalka pettää.

Ambulanssissa aletaan kysellä tarkemmin tilaani ja todetaan ensin, että vasen poski on puutunut. Sitten huomataan sama vasemmasta kädestä ja jalasta. Voimat vasemmalta puolelta ovat poissa ja joudun oikein keskittymään vasemman käden ja jalan liikuttamiseen. Mieleeni alkaa tulla aivoverenvuotokertomuksia ja siitä seuraavia elinajanennusteita. Niin ilmeisesti ensihoitajillekin, koska he ilmoittavat rauhallisesti, ettei mitään hätää ole, mutta mennään nyt kuitenkin pillit päällä sairaalaan, kun siinä säästää kymmenen minuuttia aikaa. Asialla on kuulemma kiire, koska olen näin nuori. Jos olisin 95-vuotias, niin ei olisi. Olisinpa yhtä kestävä kuin vanhus. En ole täysin vakuuttunut, että hätää ei ole, jos elämäni jatkuminen on kiinni kymmenestä minuutista, mutta ei minulla muitakaan ehdotuksia ole. Ambulanssimatka sujuu ensihoitajan soitellessa sairaalaan, neurologille ja joka paikkaan selittäen tilannetta. Muutaman hetken välein hän kyselee vointiani.

Sairaalalla ei tarvitse jonotella. Noin 20 henkilön joukkue on vastaanottamassa minua ambulanssista. Matkalla aivokuvaukseen otetaan verikokeita vauhdissa ja tehdään montaa muutakin asiaa, joissa en pysy lainkaan perässä. Muutamassa minuutissa olen aivokuvauksessa, tuskallisesti korventavaa varjoainetta työnnetään suoneen, pää on putkilossa, yritän ahtaanpaikankammoisena olla panikoimatta ja varjoaineen johdosta tuntuu kuin pissat tulisivat housuun. Keskityn pidättämään. Samalla muistelen, mitä se varjoaine olikaan ja kuinka epäterveellistä se on. En muista. Ajatukset ovat vielä liian sekavia.

Aivokuvauksista sydänkäyrään, keuhkokuvaan ja sitten odottamaan. Ja odottamaan. Ja odottamaan. Makuuhaavoja alkaa tulla, ainakin siltä tuntuu. Pyydän hoitajaa antamaan minulle tietokoneeni sängyn alta. Hän kieltäytyy, nyt täytyy levätä. Lepään minuutin ja nousen ottamaan sen itse. Hetken päästä hän tulee ottamaan sen pois ja käskee maata. Toistamme saman muutaman kerran yön aikana. Tunto ja voimat alkavat palailla. Ei sentään kokonaan, mutta riittävästi siihen, että olen eniten huolissani siitä, kuinka kauan joudun vielä odottamaan. Ja harmittelen sitä mitä lihaksilleni tapahtuu, kun lenkin jälkeen en päässytkään syömään. Klo 02 lääkäri tulee paikalle ja kertoo, ettei mitään epänormaalia ole löytynyt. Jään siis henkiin ja saan lähteä kotiin. Lisätutkimuksia on tulossa. Syytä on tässä vaiheessa vaikeaa sanoa, lisätutkimukset selventävät tilannetta, niihin ei vain pääse enää jonoja ohittamalla vaan nyt odotetaan omaa vuoroa. Olen varmasti jo käyttänyt maksamani verorahat ainakin vuoden ajalta näihin tutkimuksiin. Tuskin riittääkään. Jottei kaikki olisi vielä ohi, niin ajokielto, liikuntakielto ja stressaamiskielto ovat voimassa kolme kuukautta, jollei lisätutkimusten myötä muuta tarkenneta.

Miten nämä rajoitukset vaikuttavat minun ja yrityksen lähitulevaisuuteen? Liikuntakielto ja sairausloma rajoittavat melko huomattavasti omaa työkykyäni ja ajokielto vielä enemmän, me kun asumme ihan korvessa, mutta asiakastapaamiset tapahtuvat jossain muualla. Kissankulman ikiliikkujien toiminta jatkuu kuitenkin normaalisti, vaikka muutama tunti on jouduttu perumaan ja juoksukoulujen vetäjät vaihtuvat vähäksi aikaa. Näillä näkymin enempää peruutuksia ei ole tulossa, joten asiakkaisiin tämä ei oleellisesti vaikuta. Personal training –asiakkaiden tunnit lähitulevaisuudessa eivät sisällä yhteisjuoksulenkkejä, mutta hoidan ne kuitenkin itse. Yrityksen asiat saadaan hoidettua ja minä aion palata nopeasti taas täysillä ja entistä innokkaampana mukaan.

Kaikessa on aina jotain hyvääkin. Ehkä tämä oli luonnon keino järjestää minulle aikaa tehdä gradua ja saada opintoja kunnolla eteenpäin. Tässä tuli tilaisuus miettiä tukiverkostojen tarpeellisuutta ja hankkia niitä nyt ennen kuin tulee ihan todellinen hätä. Elämän haavoittuvuutta ja muuttumista on tullut mietittyä. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan minun pitäisi olla tänään opiskelukollegoiden kanssa juoksemassa puolimaratonia Jyväskylässä. Kaikki ei aina mene niin kuin toivoisi ja on suunniteltu, mutta sitten tehdään varasuunnitelma ja panostetaan siihen. Elämän saa kyllä vietyä loppuun montaakin tietä ja ehkä pienen kiertolenkin jälkeen palataan sittenkin sille alkuperäiselle reitille. Ainakaan ei saa stressata, lääkäri kielsi.

Kiitos kaikille tapahtuneessa auttaneille! Kiitos Oili, kun soitit ambulanssin ja kiitos Hilla-Maria, kun kyyditsit vetämään laihdutusryhmää. Kiitos Esalle, joka muun muassa veti mummojumpan melkoisen kylmiltään. Kiitos Mariannelle, joka teki meillä ruokaa minun maatessa keittiön lattialla katsomassa. Kiitos lapsille, jotka toivat aamupalaa sänkyyn ja hoitavat koiraa, ettei minun tarvitse nousta ylös. Kiitos kaikille niille, jotka ovat kyselleet vointiani ja olleet huolissaan puolestani tai tarjoutuneet käymään kaupassa. Kiitos myös niille, jotka ovat ilmoittaneet olevansa käytettävissä tarvittaessa. Ehkä vielä tulen hyödyntämään tarjoustanne ennen kuin olen ihan omillani. Kiitos kaikille asiakkaille ymmärtämyksestä ja kärsivällisyydestä pienistä muutoksista huolimatta.

1 vastaus

  1. Olipa jännittävä tarina! Onneksi olet hengissä ja toivotaan että kaikki menee parempaan päin. Kuulimme vasta nyt tapahtuneesta ja toivon, että olisin ollut niiden joukossa, jotka olivat sinua auttamassa. Onneksi ympärilläsi on ihania ihmisiä ja sait apua! Hyvää vointia toivottelemme molemmat!

Jätä kommentti