Legdenistä Roermondiin

Kolmas ajopäivä oli lepopäivä. Poljimme vain vajaan 150 km ja maastokin oli melko helppoa. Kova vastatuuli tosin teki polkemisesta rankempaa kuin olisi ollut tarkoitus. Reitin vaikeimmat osuudet ovat nyt edessä, kun maasto muuttuu mäkiseksi ja vuorien ylityksiä on tiedossa. Niiden kipuamista ei lainkaan auta se, että monella alkaa jo rasitusvammoja ilmaantua.

Saksa jäi taakse, ja saavuimme Hollantiin. Päällimmäiseksi Saksasta jäi mieleen ystävälliset ihmiset, sähköavusteiset polkupyörät, joita oli todella paljon, hyväkuntoiset tiet, maissipellot, tuulimyllyt ja hevoset, jotka on puettu seeproiksi. Saksassa oli kiva ajella.

Hollannissa ihmiset eivät suhtaudu kovin suopeasti pyöräilijöihin. Saattaa johtua siitä, että täällä on joka paikassa pyöräteitä, joita kai pitäisi käyttää, mutta ne ovat niin huonossa kunnossa ja niin kapeita, ettei niillä voi ajaa. Toivottavasti saamme vähemmän tööttäyksiä, rumia huutoja ja nyrkin puimista huomenna, kun pääsemme ajamaan isommille teille täältä keskustasta. Ja johan me huomenna pääsemme Belgiaan, joten tätä Hollantia ei tarvitse sen kauemmin katsella.

Tapasimme tänään uudestaan Lundin joukkueen. Ensin ohitimme heidät, kun he olivat tauolla. Mekin taukoilimme vähän sen jälkeen, eikä lundilaisia näkynyt ennen kuin pari kilometriä ennen hotelliin saapumista, jolloin he ilmestyivät jonkin matkan päähän eteemme. Pohdimme, yöpyvätkö he samassa hotellissa, suunnittelimme heidän ohittamistaan ja jahtasimme heitä niin antaumuksella, että emme huomanneet navigoida, ja ajoimme omaan hotelliimme vievän risteyksen ohi. Puolet tiimistämme, takana tuleva Kinkkujen ajoryhmä ymmärsi kääntyä ajoissa. Lopulta löysimme hotellimmekin, mutta sinne vievä ”oikoreittimme” kiersi koko ajan pienenevää ja pienenevää tietä, joka lopulta muuttui pieneksi poluksi pellon reunassa. Tuli siis harjoiteltua maastopyöräilyä samalla. Onneksi lundilaiset eivät tiedä tästä mitään. Joka tapauksessa se oli mukava pieni kiertoreitti, jonka ansiosta nähtiin hieman enemmän Hollantia kuin olisimme muuten nähneet.

Mielenkiintoista, miten matkan edetessä joukkueen suhtautuminen normaaleihin ruumiintoimintoihin muuttuu luontevammaksi. Vaikka pissa-kakkahuumoria viljellään yhä, ei näiden tarpeiden hoitaminen vähemmän privaateissa olosuhteissa ole mikään ongelma. Useilla naisilla on henkselilliset pyöräilyshortsit, mikä tarkoittaa, että pissiminen vaatii myös paidan ottamista pois. Alkuun taukopaikoilla määriteltiin naisten ja miesten vessat sopimalla esimerkiksi, että naiset menevät tien vasemmalle puolelle ja miehet oikealle. Naiset yrittivät mönkiä heinäpeltoon punkkien ja nokkosten keskelle kyykkimään mahdollisimman näkymättömästi. Nyt kukaan ei enää viitsi nähdä kauheasti vaivaa suojautuakseen katseilta. Eikä kukaan ole kiinnostunut katselemaan. Naiset saattavat kömpiä vessapaikastaan pois laittamaan paitaa päälleen kaikkien keskelle. Kenellekään ei tuota ongelmia lisätä itselleen peppurasvaa housujen sisälle haaroväliin taukopaikalla autotien vieressä keskellä koko tiimiä samalla, kun keskustelee kaverin kanssa siitä, miten piereskely on sujunut ajomatkan aikana. Mihinköhän tämä vielä kehittyy? Loppumatkasta varmaan pyytelemme kaverin apua rasvan lisäämisessä.

Ei kommentteja vielä

Jätä kommentti