Maratonilla Islannissa

Juoksemisen hyödyistä ja iloista olen tässä blogissa kertonut ennenkin, mutta ainakin yksi etu on jäänyt mainitsematta. Juoksija nimittäin pääsee matkustelemaan ympäri maailmaa maratonmatkoille. Islannin maraton Reykjavikissa oli hieno kokemus, luultavasti en Islantiin olisi koskaan lähtenyt ilman tätä maratonmatkaa. Ja maratonmatkoillahan ei välttämättä tarvitse edes juosta, kun tulee flunssaan sopivasti vähän ennen sitä, kuten minä nyt tein. Toisaalta huolto- ja kannustusjoukoissa oleminen oli myös hauskaa ja ehtihän siinä nähdä juoksutapahtumaa hieman erilaisesta näkökulmasta.

Minulle tuli pientä flunssaa ja lievää kuumetta edellisenä viikonloppuna, viikkoa ennen Reykjavikin maratonia. Se meni kohtalaisen mukavasti ohi torstaihin mennessä ja vaikka sen takia luovuin toiveista juosta hyvää aikaa, ajattelin kuitenkin hölkötellä rauhallisesti reitin läpi tavoitteena suorittaa se noin kuudessa tunnissa, mikä tavalliseen tapaan oli maksimiaika suoritukseen. Perjantai-iltana alkoi olo heiketä jälleen ja päätin, että en lähde leikkimään terveydelläni. Se hölköttely olisi ollut riski jo edellisen viikon flunssan vuoksi (jopa vaikka olisi oikeasti malttanut hölkätä), mutta kun edellisenä iltana ei ole oikein kunnossa, niin silloin on pakko luovuttaa. Lohduttaudun ajatuksella, että maratonin juokseminen on leikinlaskua verrattuna siihen, että jättää vuoden ajan suunnitteilla olleen maratonin juoksematta siksi, että on ”vain vähän” kipeä. Minä olin niin kova, että pystyin siihen! Sydänlihastulehdus ei ole leikin asia.

Tämä muutos suunnitelmiin toi myös uusia mahdollisuuksia. Pääsin seuraamaan maaliintuloa maratonilta ja katselemaan mitä erilaisimpia esityksiä, joita siihen rituaaliin kuului. Suurin osa juoksi tylsän väsyneesti viimeiset sadat metrit maaliin. Mukaan mahtui myös yksi, joka ei malttanut mennä ihan suorinta tietä, vaan tuuletellen juoksi kiemurrellen radan oikeasta laidasta vasempaan ja taas oikeaan koko maalisuoran. Kaikille ei 42 km ole riittävä lenkin pituus. Mukaan mahtui paljon selvästi kivuliaita, joilla jokainen askel, oli se sitten juoksua tai kävelyä, näytti siltä, että jalka pettää kohta. Tuntui oikein pahalta katsoa niitä tuskaisia ilmeitä, onneksi oltiin jo viimeisillä metreillä. Osa juoksi maaliin tuulettaen. Muutama yllättäjäkin oli. Maratonin suoritti mies neljän saattajan työntämässä pyörätuolissa, vieläpä kohtalaisen hyvään, noin neljän tunnin aikaan. Ainoastaan pyörätuolissa olijalla oli numerolappu, muut olivat vain huoltojoukkoa. Noin 3.30 ajan juoksi itselleen todella ylipainoinen nainen. Varmasti vaaka näytti hänen kohdallaan yli 100 kg, mutta niin vain mentiin maaliin paljon paremmassa ajassa kuin suurin osa juoksijoista. Kehonpaino ei todellakaan ole selvä indikaattori hyvästä tai huonosta kunnosta, harjoittelu ratkaisee. Yhden juoksijan selässä oli lappu, jossa luki “Today is Jamie’s 65th birthday!” Jamiella oli hieno tyyli viettää syntymäpäiväänsä, eikä hänkään juossut huonoon aikaan.

Maratonin kanssa samaan aikaan oli lasten juoksukilpailut, ja jos flunssastani jotain hyvää etsin, niin sitä en olisi päässyt näkemään, mikäli olisin itse juossut. Juoksukilpailussa nuorimmat osallistujat olivat alle vuoden ikäisiä ja he ”juoksivat” vaunuissa äidin tai isän työntäminä. Itsenäisesti juoksevia näkyi parivuotiaita, jotka vanhempansa kanssa etenivät vaihtelevaa vauhtia. Toiset juosten oikeaan suuntaan ihan juoksuvauhtia, toiset juosten milloin mihinkin suuntaan ja toiset tutkien tieltä löytyviä, mielenkiintoisia asioita matkan varrella. Mukana oli myös paljon enemmän tai vähemmän liikuntarajoitteisia ja osa ”juoksi” matkan sähkökäyttöisessä pyörätuolissa. Pari heppua suoritti matkan yksipyöräisellä. Jos maratoonarit saapuivat maaliin vaihtelevissa mielentiloissa ja erilaisilla tekniikoilla, niin lasten kisoissa niin vasta olikin. Ihanimpia tapauksia oli noin viisivuotias tyttö, joka juoksi koko maalisuoran diivaillen ja lähetellen lentosuukkoja yleisölle molemmin puolin ja kaksin käsin. Muutama lapsi päätti juosta hyvän tuloksen ja saattajana toiminut isä tai äiti jäi jälkeen ja joutui juoksemaan naama punaisena (juoksemisesta tai nolostuksesta) ja tuskainen ilme kasvoillaan 100 metriä lapsensa perässä maaliviivan yli. Liikuttiinpa kisassa sitten omin jaloin, pyörätuolilla rullaten tai sähkökäyttöisesti, rattaissa istuen, yksipyöräisellä, kyynärkepeillä tai millä tahansa metodilla, niin selvästi kaikilla oli hauskaa. Liikunnan ilo ja yhdessä tekeminen oli voittoa tärkeämpää. Tuollaisia tapahtumia pitäisi järjestää Suomessakin enemmän.

Sää oli maratonia ajatellen erinomainen. Lämpötila oli 12-14 astetta ja pilvistä. Hieman saattoi jossain kohtaa sataa, mutta pääasiallisesti sää oli poutainen. Ennen Islantiin lähtöä löysin islantilaisen sanonnan: ”Jos et tykkää säästä, odota vartti.” Ajattelin sen olevan vitsi, joka kuvaa sitä, miten nopeasti säätila muuttuu Islannissa. Se ei ollut vitsi. Noin vartin välein säägeneraattori arpoi uuden sään, joka saattoi olla todella erilainen kuin edellinen. Kun astui kauppaan sisään aurinkoisessa säässä, saattoi joutua rankkasateeseen kaupasta ulos tullessa viiden minuutin päästä. Ainoastaan maanantaina sääarpajaisissa osui pari, kolme samanlaista säätä peräkkäin, muuten oli todella vaihtelevaa. Ja tuo sanonta osoittautui lohdulliseksi. Kun sinne ulos joutui rankkasateessa, ei tarvinnut kuin ajatella, että vartin päästä tämä on ohi, niin ei tuntunut enää pahalta.

Islantilainen ruokakulttuuri erosi suomalaisesta jonkin verran. Salaattia tai kasviksia oli vaikeaa löytää ravintoloista, salaattiannoksia ei yleensä ollut listalla eikä niitä edes pyynnöstä voitu tehdä. Ruoka-annoksiin ei kuulunut minkäänlaisia kasviksia. Viimeisenä iltana lopulta löytyi ravintola, mistä sai salaattiannoksen ihan suoraan listalta, muuten siellä syödyt kasvikset rajoittuivat aamupalan muutamaan kurkku- ja tomaattisiivuun sekä hedelmiin, joita onneksi oli niin aamupalalla kuin kaupoissakin helposti löydettävissä. delicatessenMinkäänlaisia kevyttuotteita en nähnyt, ruoka tehtiin voihin ja kermaan, leivän päälle oli saatavilla vain voita. Ilmeisesti kuitenkin kevyitä meijerituotteita on ainakin tuorejuustoissa. En sitten tiedä, onko islantilainen näkemys kevyestä tuotteesta samanlainen kuin suomalainen niissäkään tapauksissa. Kalaruokavaihtoehtoja oli pilvin pimein, siitä suomalaiset voisivat ottaa oppia. Mietin jopa hankkivani islantilaisen ruokaohjekirjan, mutta löysin vain keittokirjan, jonka nimi oli ”Do they really eat this?”, joten katsoin parhaaksi jättää ostamatta. Lammasta löytyi myös mielenkiintoisissa muodoissa. Islantilainen lammas on kuulemani mukaan hyvää, mutta itse en ole lampaan ystävä, joten pitäydyin kala- ja kanavaihtoehdoissa. Kaikki islantilaiset lammasateriat eivät ainakaan näyttäneet kovin houkuttelevilta. Kuvassa on kaupan valmislounasosastolta löytynyt ateria.

Matkanjohtaja kertoi linja-autossa menomatkalla lentokentältä hotellille jotain islantilaisista ”pakko-kokea” –jutuista. Geotermistä allasta hän suositteli, kertoi sen olevan aivan mahtava kokemus, siellä ehdottomasti pitää käydä. ”Siellä voi oleskella 37-asteisessa vedessä.” Hieman huvittuneena kuuntelimme kuvausta, joka ei mielestämme mitenkään erityiseltä kuulosta. Kuka nyt ei olisi lillunut 37-asteisessa vedessä jo aikaisemminkin? Useimmat suomalaiset ovat tehneet sitä suunnilleen ensimmäisenä syntymänsä jälkeen (ainakin meistä vanhoista, nykyään vauvoja ei taideta pestä heti syntymän jälkeen). Totuus oli kuitenkin aivan yhtä karu kuin miltä se kuulosta. Geoterminen uimala on maauimala, jossa vesi lämmitetään geotermisesti ja sieltä löytyy erilämpöisiä altaita, joissa voi lillua tai uida riippuen altaan koosta ja veden lämpötilasta. Itse en huomannut mitään eroa 37-asteisessa geotermisesti lämmitetyssä vedessä verrattuna 37-asteiseen kaukolämmöllä, öljyllä tai sähköllä lämmitettyyn veteen. Geotermistä kylpylää voi siis simuloida vaikka omassa kylpyammeessa.

Matkanjohtaja suositteli myös maratonin jälkeistä, illalla järjestettyä Menningarnott –juhlaa, joka on suurin Reykjavikin tapahtuma vuodessa. Hän vertasi sitä suomalaiseen taiteiden yöhön ja kuvaili: ”Kadulla on musiikkiesityksiä, taidetta ja ihmiset kävelevät edestakaisin. Joku saattaa olla hieman humaltunut.” Jälleen kerran ammattilainen osasi todella kuvata tapahtumaa tarkasti. Kävin katsomassa alkuillasta, kuinka ihmiset kävelivät katua edestakaisin ja muutama humaltunutkin oli. Musiikkiesityksiä löytyi yksi, taideteoksia eli tässä tapauksessa maalauksia ehkä noin viisi. Siinä kaikki. Ennen yhtätoista olin jo hotellilla, joten ehkä minulta jäi paras osuus näkemättä, sillä noihin aikoihin oli ilotulitus ja sen jälkeen ilmeisesti niitä kävelijöitä oli kadulla paljon enemmän. Missasin siis edestakaisinkävelybileet. Koko Reykjavikin ydinkeskusta on käytännössä yhden, noin kaksi kilometriä pitkän kadun varrella. Sen ulkopuolella näytti olevan lähinnä vain asuintaloja. Siellä kuljeskeli citykärppä keskellä keskustaa. Löytyi Reykjavikin keskustasta myös kauppa, jonka nimi oli SUOMI PRKL. Sisälle asti en mennyt, mutta ovelta näkyi pelkkää Marimekkoa joka puolella.

Sunnuntaina käväisin kultaisen kolmion retken. Gullfossin putouksella nähtiin, kuinka vesi meni alas, Geysirien alueella vesi meni ylös ja Thingvellirin luonnonpuistossa, jossa pääsi kävelemään Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen välissä (katso artikkelikuva blogitekstin alusta), vesi pysyi paikallaan. Matkaopaskielellä tuo on varmaan riittävä kuvaus noista nähtävyyksistä, kuva kertokoon loput. Hienoja paikkoja ne joka tapauksessa olivat, tuolla realistisella kuvailullani en tarkoita yhtään vähentää niiden arvoa. Valokuvien ottaminen ei todellakaan ole vahvimpia puoliani, vauhdissa ei kauheasti ehdi keskittyä kuvaamaan. Tässä muutamia yrityksiä kuitenkin.

20150823_13433120150823_145314DCIM100GOPROGOPR0446.

20150823_16052320150823_155546Retken yhteydessä oli pysähdys kasvihuoneella, jossa söin jäätelöä tomaattikastikkeella ja totesin kurkkuja kasvatettavan tutun valmistajan mullassa. 

Islannissa näytti olevan myös sanonta ”We don’t have cash, but we have ash.” Rahan arvo ei tosiaankaan siellä kovin kummoinen ole, ensimmäisen ja ehkä viimeisen kerran elämässäni minulla oli käteisellä 27 tonnia, ja onnistuin tuhlaamaan sen neljässä päivässä. Eikä edes riittänyt.

Tuhkaa siellä kuitenkin oli. Kaikki katulaattojen välit olivat täynnä tuhkaa, samoin nurmikot, soratiet ja kaikki, mistä sitä ei niin helppoa ole ollut pestä pois. Siitä tuhkasta oli otettu myös kaikki irti markkinoinnissa. Söin siellä tuhkamarenkia ja näin myynnissä tuhkasaippuaa. Sieltä olisi saanut ostaa matkamuistoksi myös ihan aitoa Eyjafjallajökull –tulivuoren tuhkaa purkitettuna. Melkein joka toinen turistikauppojen matkamuisto liittyi tavalla tai toisella tuhkaan. Osasivat he kyllä tehdä bisnestä muillakin alueensa erikoispiirteillä. En silti ostanut ”palasta Islantia”, vaikka myynnissä oli mm. ”tee-se-itse –islantilainen jäätikön pala”, joka myytiin nestettä täynnä olevassa pussissa laitettavaksi pakastimeen kotona.20150822_093820

Jos joskus vielä Islantiin menen, niin matkateemana olisi ehdottomasti vaellus. Houkuttelevan näköisiä vuoria näkyi joka puolella ja muutenkin maasto oli upeaa vaeltamiseen. Vaelluksen voisi tehdä kävellen tai issikalla. Valasretki olisi myös ollut mukava kokea. Todennäköisesti ensi vuonna on suunta kuitenkin jonnekin muualle juoksemaan ja toivottavasti silloin juoksu onnistuu. Heti kun maailman kaikki mahdolliset mielenkiintoiset paikat on koluttu, niin ehdottomasti Islanti kutsuu jälleen. Nyt on kuitenkin aika keskittyä ensi kesän maratonmatkan suunnitteluun.
 

Ei kommentteja vielä

Jätä kommentti